8.-10. 10. 2018
HOSSA
Kansallispuisto Kainuussa

Kainuu siellä kuulee erämaan hiljaisuuteen säestävän rauhan jossa kiire kaikkoaa, elämä voitta.
Niin, on paikkoja ajallisessa elämässä jotka on kaukana siitä mitä me eniten haluaisimme saada
tai nähdä silloin kun tiemme on verkalleen jalkojemme alla vierinyt vuosikymmenten ajan. Emme
pysty lähtemään joka hetki sinne missä ajallinen aika tuntuu seesteiseltä harjujen polkuja kulkemaan.
Kulkea mäntyjen lomassa kangasmaisema ympärillä. Kulkea harjanteen harjalla, sivussa jokiuoma
virtaamassa yhtä matkaa pysähtymättä. Kulkea harjanteen polkua hitaasti pysähtymättömän virtaavan veden
lähellä on kuin siitä peilautuisi elämä joka myös kulkee pysähtymättä määränpäänä kauempana tyyni vedenpinta
 Me ihmiset olemme monessa suhteessa kuin luonto. Puhkeamme syntyessämme elämänkukkaan
niin kuin luonto puhkeaa keväällä ja syksyllä luonto antaa väriloisto kauneuden. Samalla tavalla
ihminen saavuttaa ymmärtämisen kauneuden sydämessään antaessaan sijaa katsoa luonnon kauneutta.

Näitä ajatuksia tuli kulkiessani Hossan kansallispuistossa kolmena retkeilypäivänä.
Vaikka oli syksy edennyt lokakuuhun saattoi siitä huolimatta tuntea Hossan
ainutkertaisuuden erämaana. Karuuden ympäröimänä on kaikki se mitä halajan - kiireettömyys.

Matkalla Hossaan pongasimme vanhan "iso-nalle" kuormatraktorin vuosimallia 1966.

Ensiksi patikoimme värikalliolle.

Erämaassa puusto syntyy ja kuolee. Tämä laiha puu tekee jälkeläistä kun maha kasvaa !

Tästä alkaa Hossan patikointiretket. Lähtö värikalliolle. Lunta vain polulla, muualla sulamaa.

Metsä on joskus aikojenalussa palanut ja jäljellä on vielä hiiltyneitä puita.

Kuten näkyy on ilma Kainuun erämaassa puhdas. Naavaa oli puissa runsaaasti.

Erämaa ja kansallispuisto. Puut kaatuvat ja sinne mätänevät.

Jos oli köpykkä kävelijä niille oli tehty portaikkoja sinne tänne polkua.

Lampi tai järvi erämaassa matkalla värikaliolle.

Maasto helpohko patikoida ja siinä sivussa kerkiää vilkuilla hiljaa virtaavaa jokilaaksoa.

Polku kierteli jokiuoman reunoilla.

Kerrassaan hyvä taukopaikka näköaloineen.

Syksyinen hämäryys hiipi hiljalleen, mutta veden tyyneys valaisee kulkijan silmät näkemään hämärtyvässä päivässä erämaan tyyneyden valon.

Taukopaikassa tietoa kalliomaalauksista jonne matkamme suuntautuu.

Kalliomaaluksiin mentäessä silta joka helpotti ettei tarvinnut uiden vesistöä ylittää.

Tulen loiste erämaassa, se on kaikki mitä halajan.

Värikalliomaaluksiin oli rakennettu metallisilta.

Varmistin sillan että oli napakasti kiinnitetty. Olisi surkuhupaisaa jos sillalla ollessamme silta lähtisi ajelemaa myötävirtaan. Joki virtaa jonnekin, meniskö Venäjän puolelle jossa Puuttin ottaisi siltapakolaiset vastaan. Toisaalta olisi hyvä jos näin kävisi se olisi kertomisen aiheena ykkösjuttu, ainakin Polvijärvellä ilmestyvässä paikallislehdessä

Kalliomaalaukset oikealla kaliossa.

Siinäpä tekstiä jota ei Hovikuvaaja aivan äkkiseltää osaa suomentaa.

Eikös tuossa yläpuolella ole kirjain E. Se on Hovikuvaajan etunimen ensimmäinen kirjain !! Mutta on nurinniskoin kirjain. Kirjoittaja on ollut varmaan vaaka-asennossa väsyneenä pötköllään ehkä jäänpinnalla jolloin kirjaimet on 7000 vuotta sitten tehty.

Tähän kuvaan sopii tekstiksi Tapio Rautavaaran Rakovalkealla On yö, ja tähdet taivahalla loistaa välkkyen, Kuu kirkas hohdettaan luo tunturille. On ympärilläin erämaa ja outo hurma sen, On avautunut sydämeni sille. Tää köyhä, karu maa Mun lumoihinsa saa. On avautunut sydämeni sille. On yö, ja revontulet Pohjan puolla loistavat, Ne niin kuin noitavalot luovat taikaa. On ennen olleet täällä noidat, Lapin haltijat. Se oli suurten tietäjien aikaa. Tää revontulten maa, Tää taian, loitsun maa, Se elää vielä tietäjien aikaa. On yö, ja rakovalkealla liekkiin tuijotan. Se lämpöänsä Lapin yöhön valaa. Ken suoniinsa on saanut Lapin-kuumeen polttavan. Sen mieli tänne lakkaamatta palaa. Tää jään ja lumen maa, Se kiehtoo, lumoaa, Ja mieli tänne lakkaamatta palaa. On yö, jo kohta kiinni painuu silmät raukeat. Vain havuvuode päällä hangen jäisen. Kuin vartioina tunturien laet aukeat: Ne suojahansa ottaa yksinäisen. Tää jylhänkaunis maa, Tää tunturien maa. Se suojahansa ottaa yksinäisen.

Palatessamme värikalliolta oli matkanvarrella kuukkeli. Kuvaus liian kaukaa lyhyellä polttoväli objektiivilla.

Toinen päivä patikoida. Suuntana Julma-Ölkyn kanjoni.

Kanjonin pystyy veneellä kulkemaan.

Syvä on rotkojärvi, kymmenien metrien syvä. Samoin kallioseinä on noin 50 metriä korkea.

Petäjä on tullut "tiensä päähän". Ei kasva kuin oksistaan.

Reppu, kallio ja rotkojärvi. Ne on yhtä nyt ja tulevaisuudessakin.

Julma-Ölkyn rotkolaakso ja joen oikealla sivulla aivan päädyssä näkyy vieremä kalliokiviä. Vieremä on tapahtunut noin 100 vuotta sitten.

Ajatteleeko Aarno rakovalkean sanoin.... On ympärilläin erämaa ja outo hurma sen, On avautunut sydämeni sille. Tää köyhä, karu maa Mun lumoihinsa saa. On avautunut sydämeni sille.

Rotkolaaksossa silta jonka presidenttimme Sauli Niinistö on avannut.

Sillalle ylhäältä laskeudutaan portaikkojen kautta.

Kierrettä mukana laskeutumisessa.

Ja sitten köyttä myöten alaspäin.....

... naruköysi kurvissa ettei vauhdikkaimmat hurahda suoraan sillalle .....

.... entäs nyt ? Mennäänkö jorpakkoon ? .....

.... ei menty jorpakkoon vaan kurvattiin sillalle jossa nopsajalat jo odottivat.

Silta kapea ja heilui jaloilla heiluttaen jos halusi pelotella nuhapumppuja.

Sillalta katsoen rotkolaakso.

Sillalta joutui kipuaman rapsakkaasti ylös. Kytkin tässä vaiheessa nelivedon höystettynä tasauspyöränlukolla. Tämä yhdistelmä vetovoima on myös Valmetissa siltä varalta jos vihree häkkyrä, niin kuin aina käypi, juuttuu tasaisella maalla kiinni ja hovikuvaaja auttavaisena kipaisee vetämään kiinni juuttuneen vihreen häkkyrän ja muodon vuoksi pistää kaikki vetovoimat Valmetissa päälle. Se olisi noloa vihreen häkkyrän omistajalle jos vetäisin vain takavedolla ja silloin paljastuisi   että vihreen häkkyrän voimat eivät jaksaneet nousta pudonneen syksyisen koivunlehden yli.

Silta ylitetty ja loppumatka ylös kiivetty kepeästi kaikki vetovoimat käyttäen.

Naavapuita joka metsässä.

Julma-Ölkyn kanjonijärven pinnassa oudot jäljet ! Pitää kiireen vilkkaan kalppia etemmäs kun en tiedä jälkien jättäjästä, että onko se ystävämielinen vai joku luonnon tekemä jälki.

Kanjonijärvi, Suomen suurin.

Kainuun erämaa on hiljainen ja sen lumo ottaa kävelijän mielen haltuunsa.

Patikkapolun varrella oli sienipuu.

Katsomisulokkeelta pääsi kanjonin päälle muutaman metrin.

Kanjonijärven loppupäässä oli suota ja pitkospuut.

Vesi tulee kanjonijärveen myös vasemmalta pienestä purosta. Myös kallioöta valuu kanjoniin vettä pienistä putouksista. Tässä kohtaa jo tuntui makkarantuoksu leimahtavan sieraimiin. Kuitenkin terveysravinto HK-sinisen puoleensa kutsuva tuoksua ei ollut. Kiireisimmät olivat vähän matkan päässä tekemässä nuotiota ja jotain tuoksua ilmassa leijaili, mutta ei ollut terveysravinnon tuoksua.

Ölkynperä jossa käännytään kurvaamaan kanjonin päädyn kautta takaisin sillalle.

Tiesin oikein makkaran hajusta ettei kuvan henkilöt tiedä mitä menettävät käryyttäessään jotain makkaraa jonka tuoksu ei liippaa läheltäkään terveellisen tuoksun aromirikkautta.

Oli aika pysähtyä ja katsoa nuotiota hiljaa mielessä ajatellen sitä karua erämaata jota kuljimme. Saatamme ajatella myös omaa elämää ja sen kaikkia vaiheita joihin kuuluu se elämänjoki jossa olemme saaneet jokaisen päivämme    elää täällä käydessämme sen yhden kerran vain sen yhden elämänjoen.

Kyllä tällä jaksaa !! Jos ei jaksaisi on nuhapumppu.

Viimeinen retkipäivä suuntautui luontokeskuksen lähimaastoon huosionhujaukseen. Reitti oli helppo, kangasmaastoa.

Väsynyt puu kaatuu muuttuu kelohongaksi.

Kumpuileva maasto oli kuivaa ja kevyt kulkea.

Polun varrelta aukesi näkymä vesistöön ja saarelmiin.

Päivä oli lähes pilvetön ja sininen taivas ja kimmeltävä erämaajärvi.

Iikoski.