Totutusti viikon loma vietettiin jälleen rauhallisuuden yöttömässä yössä pohjolassa Kilpisjärvellä.
Se joka tietää tuntee pohjolan jossa on ääretön taivas jossa saa tuntea sydämen katseella äärettömyyteen
laaksoihin, kumpuileviin maisemiin, jylhiin vuoriin ja siihen katseen kauneuteen ei voi kuin aina
saada kutsun sisimmästä lähteä matkalle sinne missä on se jota ei löydy muualta lähettyviltä.

Matka on aina kokemisen arvoinen sinne minne kukin haluaa, mutta oma rauha on siellä
mihin pitkän vuoden saa odottaa ja se aamu kun valkenee ja saa lähteä Kilpisjärvelle
on odottamisen arvoinen. Ja sinne hamuaa se joka ei kaipaa lomallaan hyörinää ympärilleen.

Matka alkaa Kilpisjärvelle ja moneen patikoituihin paikkoihin siellä ja osa niistä kuvin.
Kuitenkin se tunne ei välity kuvista joita kokee kävellessä Lapin luonnossa se pitää kokea.

 


Matka alkoi sään suosiessa lämpimästi.
Alkumatkasta tuli vastaa rautatie. Kuitenkaan kuva ei ole Varosesta.
Punaiset valot välkkyi ja kuului kilkatus. Oli Pysähdyttävä.
Jos emme olisi lakia noudattaneet ja olisimme ajaa hurauttanut
puomien alta vaivihkaa olisimme liskautuneet punaisen keulan alle.

Onneksi jarrut autossamme piti ja juna meni ohi onnellisesti äännellen jyskyttäen.
Jos olisimme hivuttautuneet autolla junaradalle loma kiirettä pitäen,
niin hautausmaa olisi ollut lähellä. Olisko ollut otollista kuljettaa
elottomat lomalaiset lähimpään hautuumaan monttuun näin  lämpimällä kelillä ?
Onneksi tätä pika hautausta ei tarvinnut kenenkään miettiä vaan matkamme jatkui
dieselmoottorin vetämänä kohti Kilpisjärveä.

Junarata, hautausmaa oli mennyttä kesäloman alkuajattelua
saapuessamme Kilpisjärvelle 920 km päähän lähtöpaikastamme Varosesta.
Aikaa meni 10h 45 min.

Hovikuvaaja eka tehtävä on tarkistaa Saana
onko se varmasti samalla paikalla kuin vuosi sitten.
Oli lähes samalla jalansijalla ei kummoisia liikahteluja havaittavissa.

Myös Barras oli paikallaan.

Tätä matkaajaa en ole aiempina käyntikerroilla tavannut.
Kuvassa lehtokotilo.

Kettu iltakävelyllä myös.

Aamukävelyllä poro ja hidastaa joutuu ettei nopeusrajoitus ylity.
 

Toinen menossa toinen tulossa.

Aamulla poro herää varhain ja heti runsaan aterian kimppuun.

Iltakävelyllä lintu seuraili Hovikuvaajan askeleita tovin.

Sitten matka ensimmäiseen kohteeseemme 2. maailmansodan
sotavankien rakentamaa tietä katsomaan.
Norjaan läksimme majapaikastamme oikealta.

Kulkiessa Norjaan näkee myös Kilpisjärven kylää pienen osan.

Tulli ohitettu ja saavuimme parkkialueelle
josta patikoiden matka jatkuu venäläis-sotavankien
tekemää tietä tai nyttemmin polkua myöten.
Bollmanns-/Russeveien on 2. maailmansodan aikainen
sotavankien rakentama tie, historiallinen kohde jo itsessään.

Maisemat pysäyttivät tuon tuostakin hovikuvaajan.
Reitillä on kaunis näkymä Lyngenfordiin kesän auringon valossa.

Oikealla tie jonka Venäläiset sotavangit olivat rakentaneet.
Nyt tie osittain pusikoitunut. Polku kuitenkin hyvä kulkea.
Ei ihme jos on tie muuttunut kun aikaa 2. maailmansodasta on tovi aikaa kulunut.

Tienviitta Bollmanns ohjaa restauroituun bunkkeriin..

Lepoa ja maiseman ihailua matkanvarrella.
Näkymä Lyngenfordiin.

Polku oli toisinaan kapea ja kivikkoinen.

Yhä ylemmäs polku vie.

Oikealla pilkottaa määränpää, restauroitu bunkkeri.

Bunkkerin juurella aukeaa myös maisemallista katselua.

Oikealla restauroitu bunkkeri, jota voi käyttää tauko- tai yöpymispaikkana.

Päädyssä luukkuikkuna etelään.

Ovi keskellä ja sisällä täytyy käydä bunkkeriin.

Raollaan ovi sisään kutsuu.

Pöydällä vihko nimikirjoitusta varten.
Myös muuta tietoa bunkerista kansiossa.

Saa jäädä yöksi jos niin tuntuu.

Emme jääneet yöksi bunkkeriin.
Läksimme takaisin vesiputouksen kastellessa vesipisaroilla.


Matkamme jatkuu Kilpisjärvelle ja sieltä taas Norjaan benjihyppyä katsomaan.
Kuvasin  benjihypyt kanjoniin ja kuvat  niistä tulevat aikanaan.
Hyppäsikö Hovikuvaaja benjihypyn 150 m syvään kanjoniin se selviää
kuvista vähän myöhemmin kun kerkiän ne katsella ja laittaa sivulleni.