24 - 25. 7.2020

  Saariselällä kesäloman kaksi viimeistä lomapäivää.
 

Niin se vain aika vierii ja kesäloman kaksi viimeistä lomapäivää
vietettiin patikoiden ja käväistiin lakkasuolla. Perjantaina kävelimme
Urho Kekkosen kansallispuistossa. Reitin varrella oli kummitustalo
jota emme sivuuttaneet kaukaa kiertäen vaan rohkeutta keräten
etsimme kummitusta talosta. Matkakumppanina oli myös Erja ja Aarno,
oman perheen lisäksi, ja näin usean ihmisen voimalla uskoimme
kummituksen pysyttelevän nurkan takana näyttäytymättä. Tähän uskoen ja etenkin
 luotimme Aarnon pettämättömään lujuteen ja rohkeuteen olla pelkäämättä kummitustalossa.


Kummitustalosta ja muista patikkareitin varrelta otettuja kuvia alla.
Tarinointi joskus ryöpsähtää hovikuvaajalta, mutta kummitustalon tekstin
 jonka jokainen halutessaan uskoo ja halutessaan kysyy Aarnolta pelottiko.


"Matkaopas" Marjo sormellaan usuttaa kummitustalon reitille.

Kummitustalo.

Aarno varovaisesti kiertäen aavistuksen kaukaa kummitustaloa.
Onko sisällä pelottava kummitus jonka olomuotoa on vielä
tässä vaiheessa vaikea arvailla. Onko kummitus näkyvä vai näkymätön
hivelijä joka pimeässä talossa ottaa tulijan huomaansa omalla tavallaan.
Marjo tutkii nurkan taakse onko kummitus paennut nähdessään
pelkäämättömät Polvijärveläiset lomailijat. Ei ollut nurkan takana,
eli kumitus on mitä todennäköisesti pimeässä kodissaan, kummitustalossa.

Aarno ei voi estää viehätystä että josko yli viisikymppisenä näkisi kummituksen.
Aarno on monta polkua kulkenut, monta ovea avannut, sulkenut.
Mutta nyt oven avaaminen on mahdollista myös, mutta kuka sulkee oven.
Kummitusko oven sulkee ottaen tulijan kauhunvaltaan ? Kokeeko sisään astuja kauhua,
vai peräti eläimellistä kauhunhuutoa joka saa hovikuvaajankin ottamaan kuvan
pelosta, äänestä ja tummien aurinkolasien takana olevista silmistä
jotka on kiinni peittääkseen kauhun, silmien nähdessä kummitustalon pimeän nurkan.

Kuten kuva kertoo ja ei ole pienintäkään epäselvyyttä mitä Aarno kokee !!
Kauhunhuuto kaikui Urho Kekkosen kansallispuistossa. Pelonilme kasvoilla
jättää jälkensä kauhua kokeneen sielunelämään. Onneksi
hovikuvaaja  tallensi kuvaksi kummitustalon kokemuksen joka
on varoitus niille jotka pelkäävät käydä kummitustalossa
peläten nurkassa olevaa uunia joka on väsyneen patikoijan
tummien silmälasien takaa nähtynä pelottava aiheuttaen pelon värinää
ja josta voi saada iän ikuisen pelonkammon pimeisiin paikkoihin.

Niin kuin edellä kirjoitin kumitustalon aiheuttamasta traumasta
pimeisiin paikkoihin kun kokee ja näkee kummitustalon nurkassa uunin
joka kuvastuu kummitukseksi. Se pelko tekee araksi mennä uudelleen
pimeisiin rakennuksiin. Näin kävi Aarnolle. Ei enää uskalla mennä pimeään hirsimökkiin.
Kurkistus vain ja katsoa pimeään nurkkaan tuntien kumitustalon kauhunhuudon
jota ei uudelleen halua kokea. Parempi vain kurkata säilyttäen hiljaisuuden kansallispuistossa.

Jokin kämppä. Onko tämäkin kummituskämppä ?

Kärähkäpuuta Erja kuvaten ja Marjo muuten vain ihaillen kuinka puu on punoutunut.

Kangasmaisema patikointiin.

Puron yli silta ja takaa näkyy vellinsärpimän kotamökki.

Sisälle vellinsärpimän kotaan ....

.... pöytä tietenkin ja vieraskirja ....

.... päivätorkut mahdollista jos väsy ylitsepääsemätön.

Vellinsärimellä hyvä makkaranpaisto mahdollisuus.
Myös kahvinkeitto onnistuu.

Tämä tulisija on saanut nimekseen Urho Kekkonen.
Kuten näette, ei ole elämänravintoa HK-sinistä nuotiolla.
Tämä oli hovikuvaajalle raskas hetki katsoa kun Ö-luokan makkarat tirisivät kuumuudessa.

Ö-luokan makkarat vaivoin nielty matkan jatkuessa takkuisesti eteenpäin.
Askel olisi ollut reippaampaa jos ravintolisä HK-sininen olisi matkaajilla
tuomassa lisäpotkua kivillä pomppien yli pienen vuoriojan.

Pieni oja, minne laskeekaan.

Kivikkoista oli välillä ja ihmetellä täytyy miten sitä jaksoi
kulkea louhikossa Ö-luokan makkaran voimalla !!
Vaikeata oli, mutta lohtua toi että ensikerralla kauppareissulla HK-sinien on ykkösostos.

Pääsiäiskuru.

Pääsiäiskurun laidalla kivitaskun poikanen.

Patikoimme iisakkikurun yli ....

.... ja milloin missäkin lankkupolkua pitkin ....

.... sitten polku pyöräytti kulkijan kulkemaan pienen kumpareen reunaa.

Lauantai, viimeinen lomapäivä Saariselällä suuntautui lakkasuolle.

Lakkasuolla siellä kaukaa oikealla laidalla häämöttää Marjo.

Marjo, Aarno ja Erja etsimässä lakkoja jotka osoittautuivat vielä raakileeksi osittain.

Oikealla Aleksi ja taitaa olla myös Aarno lakkoja kyykkimässä.

Hovikuvaajakin keräsi kolme lakkaa.
Ristin lakat lauseella:  Ei määrä vaan laatu !!

Nämä laadukkaat lakat pudotin Marjon ja Aleksin keräämien lakkojen sekaan.
Näkeehän sokea Reettakin että mitä sangossa on ja mitä kädessäni on.

Lakkasuolta kuvattu kasvi.
Nimeä en tiedä.

Kuva kaunispäältä.
Valkoinen poro erottuu kesällä, mutta talvella ei havaintoa lumen seasta.

Kaunispäältä patikoimme jyrkähköä laskettelurinnettä alas.

Vanamokukkia.

Kärähkäpuu.

Olen useasti verrannut kuollutta puuta elämän päättymiseen.
Puut eläessään saavat aikaan ympärilleen kasvaessaan joko
suoruutta tai sivulle työntyviä oksia ja sitten kaikki kuolee. Elämän suoruus tai kärähkäisyys
niin puulla kuin ihmisellä ei kerro kaikkea sitä mitä elämässä saa kokea.
Sojottavat elämäntikut tulevat niistä hetkistä jolloin on vaikeaa vailla parempaa näkymää.
Jokaisella täällä sinitaivaan alla on elämäntikku silloin kun sydän on murheellinen.
Murheellisena voimme laittaa kädet ristiin, Jumala kuulee ääneni ja rukoukseni poistaen murheeni.