12.-14.10.2020
Syyslomalla  Punkaharjulla.

Punkaharju on nykyisin Savonlinnan kaupunkia.
Punkaharju on kansallismaisema ja tarjoaa kauniita maisemia läpi vuoden.
Aiemmin lähes vakiintunut käytäntö on ollut lomamme viettää Pohjois-Suomessa.
Tällä kertaa valuimme alas Kerimäelle ja siitä Punkaharjulle kolmeksi päiväksi.
Syksyinen sää ei tosin antanut oikeutta Punkaharjun maisemalliseen vehreyden katseluun.

Käyntikohteita löytyi ja nähtävää riitti yllin kyllin ajaksi jonka vietimme Punkaharjulla.

Ensi kesänä lomalla kutsuu pohjolan lumo.



 


Pieni pysähdys ennen Punkaharjua oli Kerimäellä.
Kerimäen kirkko on maailman suurin puukirkko.
Istumapaikkoja on 3300 ja tilaa noin 4000-5000 hengelle.
Katselimme Kerimäen kirkon ulkomuotoa joka oli hyvinkin kaunis ja erittäin suuri.
Kirkko on valmistunut 1847.

Kirkon kellotapuli.

Kirkko vihittiin käyttöön helluntaina 1848.

Kerimäen kirkon lähellä muistopatsas sisällissodassa v.1918 kaatuneitten muistoksi.

Muistomerkin etupuolella lukee " Isänmaan puolesta kunnan kentälle kaatuneet".
Kaatuneitten nimiä on kolmetoista.
Kaatuneet haudattu muistopatsaan etupuolelle.

Sitten saavuimme Punkaharjulle.
Yhdestä kivilohkareesta muotoiltu kuvan "mököttäjä".
Kuvan otti Marjo Juntunen ja hovikuvaaja on pieni poikanen mököttäjään nähden.

Eka iltapäivän kävelimme Saimaan Taideluolan ympäristössä.

Nämä veistokset tai millä lienevätkään muotoilleet ovat nukkuvia ihmisen hahmoja.

Ja tässä jalat kohti taivasta olevia puuveistoksia.

Kirveelläkö lienevät halkaisseet ?.

Matka kävelyn käpyttely jatkui T55AM2B Neuvostoliitossa v.1986-1989 valmistetun panssarivaunun katseluun.

Onkohan tähystys reiät ?.

Tykki LMB.

Oleta että kauaksi lentää kun kuulan pistää pesään ja täräyttää sinne ja ei ainakaan tänne.

Sää oli harmaan syksyinen. Ruskaa oli vielä jäljellä.

Laituri lähes tyhjä veneistä.

Patsaspuisto.
Puistossa oli paljon veistoksia. Kuvissa pieni otos patsaspuistosta.

En ymmärrä paljoakaan taiteesta, mutta näyttää olevan voimistelu meneillään

Vähäpukeinen kamelilla ratsastaja.

Pusikossa piileskelijä ja Egyptin faaraon miehiä takana.

Pyykkärit ja varsin kitukasvuinen puu.

Lepohetki.

Kontrabasson soittaja.

Kukkapatsaita.

Tiennäyttäjä.

Jono oli onneksi sivussa jotta sopi kulkemaan.

Seuraavaksi menimme katsomaan oliko vettä imatrankoskessa.

Ei ollut tipan tippaa vettä !!

Ei lirissyt vettä edes sen vertaa että olisin saanut kuvan "kuohuvasta" imatrankoskesta.

Vain koskien kuohu puuttuu.

Imatran voimalaitos. Fortum.

Tukinuittajat.

Imatran Impi.
Imatran koski on ollut elämän päätepiste kymmenille ihmisille.
Imatran Impi on hiljainen muisto koskeen hukuttautuneille.

Imatran Valtionhotelli.
Hotelli on aivan Imatran kosken vieressä.

Sitten reippain askelin menimme Lustoon.
Lusto on metsäkulttuurin valtakunnallinen vastuumuseo. Lustossa runsaasti nähtävää.
Kuvia tuli vain pieni määrä siitä runsaudesta mitä nähtävillä on.

Näin kovaa oli savotta silloin kun hevoset olivat puita kuljettamassa.

Lunta paljon. Tukkireki siihen aikaan ainut jolla hevonen isotkin tukit kuljetti.

Tukkireki.

Puusta tehtiin tällainen "vinssikela" jota hevoset pyörittivät.

Hevosen vetämä lumiaura.

Seinällä lisää lumiauroja.

Luston kuvat kertoivat ankaran kovasta ja raskaasta metsätyöstä.

Pontikkatehdas.

Suo ja metsän oja-aura.

Caterpillari veti oja-auraa ja ojamaita tuli reunoille runsas määrä.

Jokin saha.
Takana kuva kertoo että kuljetus tapahtui jonkin laisella kuljetuslevyllä puun juurelle.

Tässä tarkempaa tekstiä edelliseen kuvaan.

Luston koneosastolla mitä ainutkertaisia entisajan koneita

Harrikka.

Ilma on vaihtunut ainakin kopissa tuulisella säällä.

Lumbaku saha.

Koneita oli paljon ja ei niin kovin sellaisia että nykyään pärjäisi tehokkaassa puunkorjuussa.

Moottorisahoja.

Kävelevä moto.

Kyllä tällä polttopuun keräily onnistuisi vielä tänäkin päivänä.


Kuvassa kivikela ja samaa käytettiin kiven nostoon montusta.

Uitossa käytetty vene keloineen.

Lustolla riittää katselemista kun on kiinnostunut metsäalasta.

Hovikuvaajaan teki vaikutuksen kuvien sanoma.
Työ metsissä, hevosella, moottorisahalla, tukkireki olivat aikaa jota pitää vaalia.
Kuvat kertovat työnteon, väsyneen ilmeen, mutta se oli työtä jota joutui sen ajan ihmiset tekemään.
Tämän ajan työntekijät muistakaa se aika jolloin tehtiin työtä jota meidän pitää kunnioittaa.

Muisto veistos Luston edustalla kertoo menneestä metsätyöstä.

Villit vasikat.
Taitelija Miina Äkkijyrkän teos.

Lahjakas lapsi.
Juhani Vuorisalmen teos.

Miina Äkkijyrkän luomus, peltilehmä.

Viimeisenä kävimme yli 50 puulajin Punkaharjun Puulajipuistossa.

Muutaman kuvan nappasin puistosta.
Pesäkuusi.

Kanadanhemlokki.

Marjo tutkiin marjoja Euroopanmarjakuusesta.

Puulajeja oli niin paljon että en olisi iki päivinä tiennyt että on niin paljon !

Viimeisenä lomailtana kuva lomamökkimme terassilta. Pihlajavesi kuvassa.

                                                                                                                     
   Kuvan ottaja: Marjo Juntunen
On kotiin lähdön aika.
Kuva ei anna aihetta arvailla että simahtiko menopelimme ooppeli.
Ei simahtanut. Oli terhakka kulkemaan juuri huollosta tulleena viritettynä.

Kuvan tarkoitus ja sen sanoma:
Kuljemme askel askeleelta kohti hiljaisuutta siihen kyytiin joka vie taivaankotiin.
Ollessamme kaukana kotoa ajatus kulkee sinne oman kunnan lapsuuden kotiin.
Jokaiselle lapsuudenkoti siellä muistoissamme on rakkain paikka ja sinne halajamme.
Elämän askeleet taaksepäin sinne synnyinkotiin paikkaan joka on jokaiselle sellainen minne
 kukin omalla tavallaan haluaa palata. Emme palaa menneisyyteen tässä ajan ulottuvuudessa
 vaan kuljemme ajan kuin se olisi ollut eilinen. Eilinen, on kuin kaikki elämä olisi silmissämme,
muistoissamme päättymätön. Emme silloin tunteneet elämän päiviemme päättymistä.
Kuljimme, katsoimme, mitä näimme, tunsimme vain elämän voimaa. Lapsuudenkodin aikaan emme
 ajatelleet askeleitamme jotka joskus ovat raskaita, matalia, päättymätön ikuista jaksamista.
Ikuisuus jokaiseen tekemiseemme tuntui tavalliselta ajattelulta. Kaikki oli niin ettei
jalkojen, olotilan väsymys vaivannut. Aika kulkee ja elämän päättyvä aika vääjäämättä tulee
aina vain tunteeseemme sitä mukaa kun tiuku tikittää aikaamme. Haluaisimme ehkä palata
kauemmaksi siitä ajatuksesta jolloin nostamme jalkamme hiljaisuuden kynnykselle.
Kuljetus hiljaisuuteen vien sinne rakkaimmalle paikalle, kotiin. Kuljetus hiljaisuuteen
on aika silloin kun ovi aukeaa, sulkeutuu, elämän polku on päättymässä. Kyyti hiljaisuudessa
antaa aikaa siihen mitä työntäyteisessä elämässä ei tullut ajatelleeksi. Hiljaisuudessa saamme
rauhan sielullemme siihen mitä olemme jättäneet taaksemme. Teemme virheitä, emme
elä jokaista hetkeämme niin kuin suuressa kirjassa pyydetään. Voimme kuitenkin
hiljaisena elämän aikanamme antaa itsellemme mahdollisuuden. Se mitä voimme
tehdä on muistaa (luuk. 18:9-14) "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen".